LUIN KOLME KIRJAA
Luin talvella kolme kirjaa. Ensimmäinen oli Laura Kolben ja Samu
Nyströmin Helsinki 1918 Pääkaupunki ja
sota, toinen kirja oli Olli Korjuksen Kuusi
kuolemaantuomittua ja kolmas Teemu Keskisarjan teos Viipuri 1918. Kuten minulla usein on tapana luen samaa aihetta
käsitteleviä teoksia yhtä aikaa. Näin saa usein paremman ja herkullisemman
kuvan asioista ja niiden taustoista. Yhteistä näille teoksille oli vuoden 1918
Suomen sisällissota, jota myös luokkasodaksi usein sanotaan. Etukäteenhän oli
jo selvillä, että punaiset tulevat häviämään tämän sodan. Tämä näkyy varsin
selkeästi näistä kirjoista. Mutta on selvää, että paljon on vielä selvittämättä
noista tapahtumista. Varsinkin valkoisten punaisiin lasten, naisten kuin
miestenkin kohdistama raaka kohtelu vaatisi paljon tarkempaa tutkintaa.
Ensimmäinen kirja Laura Kolben ja Samu Nyströmin Helsinki 1918 ei oikeastaan sisältänyt
minulle mitään uutta. Saksalaisethan Helsingin valloittivat punaisilta - ei siinä
valkoisilla suomalaisilla ollut paljon sanomista. Edes yhteistyö saksalaisten
ja valkoisten kanssa ei toiminut. Saksalaiset torjuivat sen. Helsinkiä vallattaessa
saksalaisia kuoli monin verroin enemmän kuin valkoisia suomalaisia. Mitään
yhteistoimintaa tai koordinointia taisteluissa ei ollut. Taisteluiden
laannuttua saksalaiset kutsuivat Helsinkiä "pohjoisimmaksi saksalaiseksi
pääkaupungiksi". Suomalaisten into saada saksalainen prinssi ja maan
muuttaminen kuningaskunnaksi oli mielipuolinen. Onneksi Saksa hävisi
ensimmäisen maailmansodan.
Kirjan kuvitusta. Saksalaiset Päävartion edessä.
Loppujen lopuksi Mannerheim otti kaiken kunnian ja teki
voitonparaatin Helsingissä. Se tiedetään, että Mannerheimillä oli vahvoja
antipatioita saksalaisia kohtaan. Tämä johtui siitä, että hän taisteli venäjän
keisarillisissa joukoissa saksalaisia vastaan ensimmäisessä maailmansodassa
ennen Venäjän vallankumousta. Hänellä oli suuri helpotus, että saksalaiset
joutuivat lähtemään maisemista. Näistä asioista ei kirjassa juuri kerrota.
Juhani Aho muotoili punaisen Helsingin kukistuttua 13.
huhtikuuta ennustuksellisesti: "Tämä ei ole voitto vaan tappio - kaikkien,
koko Suomen. Voitto veljessodassa ei ole voitto, jossa voittaja voi seppelöidä
itsensä. Jos liputtaisin, liputtaisin puolitangossa".
Toiseksi otan Teemu Keskisarjan kirjan Viipuri 1918. Tässäkään kirjassa
minulla ei ollut paljoa uutta. Teemu
Keskisarja kirjoittaa aika jännää tekstiä. Kirja on kuin kaunokirjallisuutta,
vaikka kertookin suurin piirtein tositapahtumista. Mannerheimilla ei ollut
paljoakaan osuutta Viipurin valloituksessa. Pääosa ottivat valkoiset
"kenraalit", jotka usein olivat Venäjän entisen keisarillisen armeija
upseereita. Heillä oli hyvä sotakokemus ja taito ja he toimivat usein täysin
Mannerheimin käskyjen vastaisesti, mistä Mannerheim oli välistä raivoissaan.
Näillä venäläisen armeijan upseereilla oli tietenkin kahnausta Saksasta
tulleiden jääkäreiden kanssa, mikä oli aivan luonnollista, koska heillä oli
tunnevihaa saksalaisia kohtaan jouduttuaan taistelemaan heitä vastaan
ensimmäisessä maailmansodassa.
Viipurin vallattuaan valkoiset ryhtyivät juopottelemaan
jopa siinä määrin, että ampuivat jopa omiaan. Siinä ohessa meni hieno
säveltäjämme Toivo Kuula. Kirjasta suora lainaus: "Kun Alma-vaimo tuli
kyselemään Toivoa seuraavana aamuna, sotilas vastasi hänelle Seurahuoneen
portaissa: "Yksi Kuula ammuttiin täällä viimeyönä". On
tulkinnanvaraista, kuoliko Toivo Kuula väkevien aatteiden vai väkevien juomien vuoksi.
"Se oli vain juoppoutta", totesi Mannerheim, joka päätyi
Seurahuoneelle remuamisen aikana, muttei mennyt sisään tahrimaan arvoaan."
Kirjan kuvitusta. Punaisten joukkoteloituspaikka
Viipurissa.
Suora lainaus kirjasta: "Hävinneiden punaisten kohtelu
oli armotonta. Brittiläinen Suomen historian tuntia Anthony F. Upton kutsui
Viipurin tapahtumia "rotuvainoksi". Sana on osuva. Tavoite ei ollut
pelkästään punikkien apureiden rankaisu vaan myös kaikenmoisen venäläisyyden
hävitys. Pikkupiirteenä rotuvainoon kuului heti 29. huhtikuuta käsky poistaa
Viipurista kaikki kyrilliset kyltit ja kilvet."
Kolmas kirja Olli Korjuksen Kuusi kuolemaantuomittua on mielestäni ehdottomasti näistä
mielenkiintoisin. Kirja kertoo paitsi kuudesta kuolemaantuomitusta myös varsin
seikkaperäisesti vuoden 1918 tapahtumista eri puolella Suomea. Ihmisten
kokemukset ovat vahvasti esillä kirjassa. Kirjan suunta on poikkeava. Kun
yleensä kirjoitetaan vuoden 1918 sisällissodasta kirjoitetaan tapahtumat
valkoisten kannalta ylhäältä alaspäin. Tässä kirjassa Olli Korjus kirjoittaa
kuitenkin ikään kuin alhaalta ylös päin. Hän kirjoittaa hävinneiden punaisten
tapahtumista ja tunnelmista. Se on minusta poikkeuksellisen ansiokasta.
Valkoisten puolella paitsi Venäjän armeijan upseereita, Saksan armeijaa,
Saksassa koulutettuja jääkäreitä osallistui myös runsaasti ruotsalaisia ammattisotilaita,
upseereita johtamassa sotilasoperaatioita. Oli selvää, että kouluttamattomilla
punaisilla ei ollut mitään mahdollisuutta selviytyä.
Luin kirjaa suurella mielenkiinnolla. Suora lainaus
kirjasta: "Tampereen valtaus oli paitsi suurin taistelu Pohjoismaissa, se
oli myös suurin verilöyly Pohjoismaissa, arvioi Heikki Ylikangas. Punaisten
Tampereen kokonaistappioista oli Ylikankaan arvioiden mukaan yli puolet teloitettuja
- joista suurin osa kuitenkin kirjattiin kaatuneiksi. Hänen mukaansa punaisten
tappiot Tampereella olivat noin 2 000. Valtausvaiheessa hurjistuneet valkoiset joukot ampuivat summittaisesti
lähes kaikkea liikkuvaa, esimerkiksi punakaartin kolme sairaalaa tuhottiin
potilaineen. Tähän Mannerheimin 25. helmikuuta 1918 antama "ammutaan
paikalla" -julistus antoi laillisen perusteen. Sen mukaan antautumiset
otetaan vastaan "harkinnan mukaan". Sananmuoto oli tietenkin tarkkaan
harkittu, kysymyksessähän oli ammattilaisen laatima julistus. Kuuluisimpia
teloituspaikkoja Tampereella oli aseman makasiinit, joissa ammuttiin ilmeisesti
satoja venäläisiä ja virolaisia, sotilaita ja siviilejä." Halu
kokeilla "miltä tuntuu ampua
ihmistä" oli monen surman takana. Se oli uusi, kiihottava ja
ainutlaatuinen kokemus.
Mannerheim ei ollut suomalainen. Hän ei ollut myöskään
ruotsalainen, vaikka olikin ruotsalaista sukujuurta. Ennen kaikkea hän oli
venäläinen sotilas, palvelihan hän venäjän armeijaa yli 30 vuotta. Hänen isänmaansa
oli Suur-Venäjä, joka vallankumouksessa 1917 hävisi. Keisari Nikolai II
muotokuva oli hänen huoneensa seinällä hänen kuolemaansa asti. Mannerheim ei
arvostanut Suomen itsenäisyyttä sinänsä vaan välillisesti, bolshevikkien
vastavoimana. Käydessään sotaa Suomen punaisia vastaan hän ennen kaikkea kävi
sotaa Venäjän bolshevikkeja vastaan, jotka hän halusi tuhota. Vielä
muistelmissaan hän valitti tämän suuren mission epäonnistumista.
Usein valkoisten kostotoimet olivat mielivaltaisia.
Punaisia tapettiin ilman minkäänlaisia todisteita tai toimenpiteitä. Siinä
ohessa ammuttiin jopa lapsia ja naisia. Huomattava ero on siinä, että punaiset
eivät tappaneet naisia, mutta valkoiset tappoivat surutta myös naisia, vaikka
useinkaan näillä ei ollut mitään tekemistä koko sodan kanssa. Murhattiin punaisten
vaimoja, sairaanhoitajia, kokkeja ym. Kostonhimo valkoisilla oli raakaa ja
kylmää. Ikä ei suojellut hävinneen puolen lapsia. Voittajat teloittivat yli 60,
todennäköisesti paljon enemmän punaista lasta. Lisäksi 1 500 joutui
vankileireille, joissa osa virui kuukausia ennen minkäänlaisia
oikeuskäsittelyä. Osa kuoli leireillä nälkään ja tauteihin.
Valtiorikosoikeudenkäynteihin päätyi yli 1 000 alaikäistä lasta.
Valkoisten teloittama punaisten lapsi. Huomaa kädet ristissä!
Nobelkirjailijamme
Ilmari iki Kianto oli valkoisen terrorin näkyvimpiä lietsojia. Hän ei
tiennyt muuta keinoa kuin leikkaukset, joissa "koko kommunismin
mätäpaise" leikattaisiin irti säälittä yhteiskuntaruumiista. Keskisuomalainen - lehdessä 12. huhtikuuta
Ilmari Kianto kommentoi asiaa: "Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa
maalitauluksi joku prosentti vihollisten toisestakin sukupuolesta - siten
siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin? Sudenjahdissa
kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä
tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva
ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset
ovat petoja, monet heidän naisistaan - susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä.
Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat? Pyövelin
kirves on nyt kerta kaikkiaan pantu Suomen kansan käteen." Esimerkiksi
Mannerheimilla oli suurin piirtein sama käsitys kuin Kiannolla Suomessa luonnehtiessaan venäjän
vallankumouksellisia naisia muistelmissaan "porttoloiden
irtolaisnaisiksi". Valkoisilla oli ohje; tavattaessa punaisia naisia,
joilla oli housut jalassa eikä hame heidät oli tapettava välittömästi. Näin
meneteltiinkin. Heidät tapettiin ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Punaiset
naiset yrittivät välttää murhat vaihtamalla hameet päälle niin nopeasti kuin
saivat aikaiseksi.
Punakaartilaiset naiset Hennalassa vankileirissä tiesivät
varman kohtalonsa.
"Roskaväestä" haluttiin päästä eroon tappamalla.
Kuolemantuomioon riitti pelkkä kotikunnan suojeluskunnalta tullut kirje.
Läheskään aina kuolemaan tuomitut eivät olleet syypäitä murhiin ja vastaaviin,
joista heitä syytettiin. Usein riitti, että oli vain väärässä paikassa väärään
aikaan tai vihamies halusi päästä eroon. Teloituksen jatkuivat pitkään
sotatoimien loputtua. Vankileireillä punaisia tapettiin usein ilman
minkäänlaisia oikeudenkäyntejä. Heitä myös pahoinpideltiin, usein hakattiin
kuoliaiksi, naisia raiskattiin. Nälkään ja sairauksiin kuoli suuri määrä
punaisia vankileireillä olleita myös naisia ja lapsia. Nälkään ja sairauksiin
näännyttäminen vankileireillä oli yksi väkivallan muoto. Hävinneitä esiteltiin jopa virallisesti
"roskaväeksi". Termiä voidaan hyvin käyttää: se kuvaa ennen kaikkea
termin käyttäjiä, ei sen kohdetta. Suomen väkilukuun suhteutettuna vankileirejä
ja vankeja oli enemmän, kuin myöhemmin esim. Stalinin "vankileirien
saaristossa". Itse asiassa on sanottu, että nämä vankileirit olivat
suomalaisten vientituote, jota myöhemmin Stalin ja Hitler käyttivät
esimerkkeinään.
Punaisia naisia ja lapsia vankileirillä.
Kirkko suhtautui punaisiin todella karsaasti. Keisari on
Jumalan valtuuttama. Kansanvalta, demokratia, jossa kansa hallitsee, on syvästi
Jumalan ilmoituksen vastainen, demoninen järjestelmä. Kirkko on teokraattinen,
ei demokraattinen laitos. Käytännössä se johti kirkon ensin keisarinvallan ja
sitten kesällä 1918 kuningasvallan kannattajaksi. Kaikki väkivaltaan
syyllistyneet punaiset miehet ja kaikki aseelliset naiset on teloitettava.
Saksalaisten vangeiksi jääneet punaiset tuli lähettää loppuiäkseen Saksaan
pakkotöihin. Punaisia ei saanut haudata kirkkomaahan vaan hautausmaiden
ulkopuolelle rikollisten tavoin.
Vankeja käytettiin lääketieteellisiin tarkoituksiin.
Pääkallojen saaminen talteen ilman varmennuslaukausta piti varmistaa, siksi
tutkijoiden piti itse olla teloituspaikalla. Dosentti Yrjö Kajava oli
suomalaisen rotuopin suuri nimi, antropologian professori, joka metsästi
pääkalloja antropometrisia mittauksia varten. Hänen suuri ideansa oli todistaa
suomalaisten mongolisuus myytiksi ja tutkia suomalaisen ja germaanisen rodun
välistä sukulaisuutta. Suomalaiset lääkärit ja tutkijat olivat kansainvälisen
muodin eturintamassa. Näihin tarkoituksiin teloitetuilta leikattiin usein päät,
keitettiin lihat irti ja tehtiin mielipuolisia mittauksia kalloista, joita
sitten saksalaiset jatkoivat toisen maailmansodan aikana. Hautajaisissa usein
ihmeteltiin punaisten teloitettujen päättömiä ruumiita.
Vangin käyttäytyminen ja ulkomuoto vaikuttivat
tuomareihin ja heidän päätöksiinsä. Viaton ulkomuoto ja käytös voi johtaa
tuomariston vapauttavaan päätökseen. Toisaalta "Kaikkein röyhkeimpiä koko
vankileirillä" tai "Viattomasta naamastaan huolimatta näkyy olevan
kypsä ankarimpaan rangaistukseen" merkitsivät varmaa kuolemaa. Välistä
kuulustelut olivat aggressiivisia. Vankeja pahoinpideltiin usein kuulusteluissa.
Kirjassa on pyritty myös tutkimaan, miltä tuntuu saada
kuulla kuolemantuomiostaan ja elää ennen tappoa. "Saattoi olla, että uhrit
olivat vähiten jännittyneitä. Useimmat olivat tuossa vaiheessa lamautuneet ja
alistuneet kohtaloonsa. Heitä piti pystyssä ihmisarvon viimeinen ripe ja
tovereiden äänetön läsnä oleva tuki. Joukkokuolema helpottaa kuoleman
yksilöllistä kohtaamista". Kirjassa pyrittiin myös tutkimaan teloittajien
tuntoja ja ominaisuuksia. Molemmista aiheista on kuitenkin lähdemateriaalia
niin vähän, että käsittely jää pakostakin hyvin ohueksi, kuten kirjassakin
todetaan. Jonkinlaista taustaa antaa kuitenkin se, että Helsingin
normaalilyseon oppilaat olivat hyvin näkyvästi esillä Suomenlinnan
teloituksissa.
Valtionhoitajana 1918 toiminut saksalaismielinen tuleva
presidenttimme Pehr Evind Svinhufvud sisällissodan jälkeen armahti 30.
lokakuuta 1918 kaikki enintään neljän vuoden tuomion saaneet punaiset. Armahdus
ei koskenut punaisten johtajia eikä murhista epäiltyjä. Myöhemmin 7. joulukuuta
hän sääti asetuksen, joka vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sodan
tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin tai muihin
sotarikoksiin osallisina olleet valkoiset. Punaisia tämä ei koskenut. Tämä
valkoiset vapauttaminen kaikesta vastuusta on mielestäni täysin laiton
toimenpide varsinkin murhiin osallistuneille ja osoitti tuon ajan henkeä.
Kirja siis kertoo kuudesta kuolemaan tuomitusta ja heidän
taustoistaan. Kirjan kuusi kuolemaan tuomittua ovat kotoisin eri puolilta
Suomea. Taustoiltaan he ovat erilaisia. Ennestään he eivät tunteneet toisiaan. Kukaan
heistä ei tunnustanut syyllistyneensä siihen rikokseen, josta heidät
tuomittiin. He pitivät itseään käskynalaisina sotilaina, eivät rikollisina.
Todellisuudessa istunnot olivat valtiorikosoikeuksissa olleet liukuhihnamaisia
pikatuomioita ennemmin syyllisyyden vahvistamiseksi kuin totuuden selvittämiseksi.
Tätähän oli syyttäjille teroitettukin. Syyskuun 6. päivän aamuna 1918 heidät
marssitettiin Suomenlinnan Kustaanmiekan valleille. Heidät ammuttiin. He
maksoivat valkoisten kostotoiminnan kovimman hinnan. Kellään heistä ei ollut
rikollista taustaa. Heidän jälkeensä jäi viisi leskeä ja yksitoista lasta.
Kirjan kuvitusta: Suomenlinnassa kuollutta vankia
kannetaan lauttarantaan, josta ruumiit kuljetettiin haudattaviksi
Santahaminaan.
Jälkiepisodi:
Suomen Rahapajan julkaisema satavuotiaan Suomen juhlaraha
on herättänyt hämmennystä. Kolikon tunnuspuolella kuvataan punavankien
teloittamista. Viralliset saatesanat ovat: "Juhlarahan tunnuspuoli
muistuttaa vuonna 1918 kansalaisia koetelleesta sisällissodasta, josta Suomi
selvisi". Kolikon teema on siis
tämä kansalaissota. Tämä on herättänyt
varsin runsasta polemiikkia. On esitetty mielipiteitä puolesta ja vastaan.
Teloitetut punaiset kuvataan "voitetuksi vaikeuksiksi", vaikka
kyseessähän on selvästi ihmisistä eikä vaikeuksista. Siinä kuvataan selvästi
joukkomurhaa.
Jopa kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo toivoo, että
juhlaraha vedetään pois. Kristillisten kansanedustaja Päivi Räsänen pitää
kolikkoa "täydellisenä rimanalituksena".
Kolikkoa on vaadittu vedettäväksi pois "on vedettävän
pois nämä järkyttävät ja sopimattomat juhlarahat". On suunniteltava uusi
juhlaraha, joka ei kuvaa joukkomurhaa. Kolikon on suunnitellut Ilkka Suppanen
ja kolikko kuuluu Suomi 100 -ohjelmaan . Kolikon myynti on aloitettu 4.
toukokuuta, jos ei ole vedetty pois.
Toisaalta on esitetty myös puoltavia kannanottoja.
"Miksi Suomen sisällissodan voittajien on sadankin vuoden jälkeen vaikea
hyväksyä, että valkoisten voiton jälkeen teloitettiin tuhansia punaisia ilman
kunnollista tutkintaa ja kymmeniätuhansia näännytettiin nälkään ja tauteihin
vankileireillä vain kun naama ei miellyttänyt porvareita? Vieläkään ei olla
valmiita avoimeen debattiin asiasta, puhumattakaan sotarikosten myöntämisestä."
Tai "Koska isien rikokset pitäisi lakaista maton alle kun omatunto vaivaa.
Toinen oleellinen on myytti demokraattisen Suomen puolustamisesta, vaikka
valkoiset olivat vain vaihtamassa tsaaria saksalaiseen kuninkaaseen. Sitä on
helpompi puolustaa kuin naapurin ärsyttävän tyypin summittaista teloittamista
väittämällä sitä punikiksi."
Oma huomioni on se, että jos juhlaraha vedetään pois
tulee siitä arvokas keräilyharvinaisuus. Ne, jotka ehtivät saada juhlarahan
käsiinsä voivat saada siitä harvinaisen kolikon, joka tulevaisuudessa kasvattaa
arvoaan suunnattomasti. Oma mielipiteeni on, että juhlaraha pitäisi voida
julkaista, koska se on suunniteltu ja suunnittelijansa näkemys asioista. Rahan
kuva perustuu valokuvaan, joka on otettu joukkoteloituksesta Tammisaaren
lähistöllä 1918. Toisaalta on väitetty jopa, että kuva on lavastusta. Vaikea
hahmottaa, mikä on totuus aivan kuten moni muukin asia tuolta ajalta. Vielä
paljon on aihetta tutkia tuota mielivallan , kostonhimon, laittomuuksien,
julmuuksien aikaa ja tapahtumia. Tästä Suomen historian häpeätahrasta on
puhuttu aivan liian vähän. Siitä on pyritty luomaan jonkinmoinen
sankaritarusto. Se on pyritty vaientamaan kokonaan. Emme saa unohtaa!
Asiaan liittyviä osoitteita:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttisi tarkistetaan!