Kirkasotsainen mies

LUIN KAKSI KIRJAA

Luin heinäkuussa kaksi kirjaa, jotka ovat jo muutamia vuosia vanhoja. Hämmästyttävää on, että ne ovat yhä erittäin ajankohtaisia. Ensimmäinen kirja Li Anderssonin ja Susanna Kosken Punavihreä sinivalkoinen keskustelukirjeitä ja toinen Raija-Sinikka Rantalan Optimisti. Yleensä luen usein monta kirjaa yhtä aikaa rinnakkain ja olen huomannut, että se on todella hyödyllisen tehokasta uusien yhteyksien ja ajatusten luomista. Niin tässäkin tapauksessa, varsinkin jos ne käsittelevät samoja asioita ja niissä on vastakohtaisuuksia. Vastakohtaisuudet antavat asioille syvyyttä.

Punavihreä sinivalkoinen keskustelukirjeitä kirjan kirjoittaja Li Andersson on nykyään Vasemmistoliiton puheenjohtaja ja Susanna Koski Kokoomuksen nuorisoliiton puheenjohtaja. Kirja koostuu kirjoittajien toisilleen lähettämistä kirjeistä. Käsitellään erilaisia lähinnä poliittisia teemoja, joita en tässä varsinaisesti ryhdy luettelemaan. Minulle henkilökohtaisesti ihminen on aina ollut tärkeä. Susanna Kosken kylmät kommentit, joissa ihmisyydestä ei ole häivääkään eivät saa minusta vastakaikua. Yhtiön toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajille tai "voiton maksimointi" herättävät minussa lähinnä kysymyksen MISSÄ ON IHMINEN? Susannan kaikki ajatukset menevät rahan kautta.

Väite, että kaikki riippuu itsestämme, kuinka yritteliäitä ja ahkeria olemme, ei todellakaan pidä paikkaansa. Eriarvoisuus on periytyvää. Jos olet syntynyt hyvätuloiseen perheeseen todennäköisesti menestyt. Jos olet syntynyt köyhään perheeseen, todennäköisesti elät köyhänä. Tämän ovat lukuisat erilaiset tutkimukset osoittaneet. Erilaisille sairauksille (esim. masennus) et voi mitään ja muille fyysisille tai psyykkisille ominaisuuksille et voi mitään. Oleellista on myös mihin maahan olet syntynyt. Jos synnyt Irakiin keskelle sotaa tai amerikkalaiseen miljardööriperheeseen elämäsi mahdollisuudet ovat aivan erilaiset. Näin ollen väite, että kaikilla ihmisillä on samat mahdollisuudet ja kaikki riippuu ihmisestä itsestään ei pidä paikkaansa, ei edes Suomessa.

Slogan "tuloeroissa ei ole mitään paheksuttavaa" on mielestäni kammottava. Tutkimusten mukaan mitä suuremmat tuloerot ovat, sitä huonovointisempi yhteiskunta on. Mitä pienemmät tuloerot ovat, sitä paremmin yhteiskunta voi. Tämä koskee niin köyhiä yhteiskuntia, kuin rikkaita yhteiskuntia. Mutta jätetäänpä Susannan inhimillisyydelle kylmät ajatukset.

Annan Li Anderssonin ajatuksille kymmenen pistettä. Li Anderssonin ajatukset kulkevat ihmisen kautta. Ensimmäisenä ottaisin käsitteen "kansalaispalkka". Se ratkaisisi monta asiaa ja helpottaisi monen ihmisen elämää. Toinen on työajan lyhentäminen. Näin monet ihmiset voisivat paremmin ja työtä voitaisiin jakaa useammalle ihmiselle. Itsekin olen jo ainakin kymmenen vuotta miettinyt näitä samoja teemoja muiden joukossa. Li kirjoittaa myös, että työstä maksettava palkka pitäisi olla aina niin suuri, että sillä pystyisi elämään. Ns. "osallistuva sosiaaliturva" on todella ihmisarvoa alentavaa. Yhteen aikaan puhuttiin, että "keräisivät edes risuja". Mielestäni ketään ei saisi pakottaa toimimaan ilmaistyövoimana saadakseen rahaa elämän perustarpeisiin.

Kirjassa käsitellään monia muitakin asioita, mutta yhtä ei juuri käsitellä. Itseäni on pohdituttanut  eläkeiän nosto. Sitä vastaan olisi mielestäni varsin yksinkertainen keino ELÄKEKATTO. Jos eläkkeille asetettaisiin yksinkertaisesti eläkekatto esimerkiksi korkein mahdollinen eläke voisi olla korkeintaan 3 000 euroa kuukaudessa, jota ei voisi ylittää millään keinoin, edes tasavallan presidentti ei saisi tätä enemmän, ratkaisisi se kertaheitolla eläkeiän noston tarpeettomaksi. Tällöin voisi harkita jopa joidenkin raskaiden ammattien eläkeiän alentamista. Tällaisia olisivat esimerkiksi siivoojat, palomiehet, sairaanhoitajat, vanhusten hoitajat jne. Esimerkiksi paljon parjatun naapurimaamme Venäjän eläkeiät ovat naisilla 55 vuotta ja miehillä 60 vuotta ja eläkkeiden reaaliarvo on siellä vain kasvanut. Tämä on tavallaan Venäjän piiloresurssi, mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe.

Täysin älyttömiä ovat ns. lisäeläkkeet, joiden taso liikkuu miljoonissa euroissa. Esimerkiksi Kari Stadigh  Sammosta saa eläkettä 2,2 miljoonaa euroa vuodessa kun tavallinen miehen eläke on 22 000 euroa vuodessa. Ero on satakertainen. Kaikki lisäeläkkeet pitäisi lailla kieltää. Stadighin eläkkeellä saisi sata eläkeläistä eläkkeensä. Ja näitä tällaisia "stadigheja" on lukemattomia.

Toinen kirja on Raija-Sinikka Rantalan Optimisti. Kirja alkaa sanoilla "Olen optimisti. Aito ja luontainen. En pyri siihen. Olen synnynnäinen optimisti. Edelleen." Kirjan takakannessa lukee: Optimisti on tositapahtumiin perustuva kafkamainen painajainen. Se vie lukijan tutustumisretkelle hyvinvointivaltion pimeälle puolelle, 2000-luvun Suomeen, jossa yritykset tehostavat toimintaansa työntekijöiden kustannuksella." Voin vakuuttaa, että kirja voisi ihan hyvin olla kuvaus nykypäivän Suomesta. Kirja kertoo miehestä, joka joutuu työttömäksi ja työnantajien, työvoimatoimiston, Kelan ja sosiaalivirastojen sekasotkuisen helvetin riepottelemaksi mielivallan uhriksi. Juuri kirjan kertomana aikana olin itse työttömänä muutaman vuoden. Henkilökohtaisten kokemusten perusteella voin vakuuttaa, että juuri tuollaista se oli. Työvoimatoimisto kulkee nykyään nimellä TE-palvelut eli siis työ- ja elinkeinopalvelut. Mutta enpä usko, että toiminta on parantunut, koska minulla on paljon ystäviä, jotka ovat työttömiä, pitkäaikaistyöttömiä tai sairaseläkkeellä ja seuraan heidän elämäänsä. Meno näyttää olevan samanlaista, tai jopa vielä pahempaa, kuin aikoinaan.

Kirjan kirjoittaja Raija-Sinikka Rantala on teatteriohjaaja ja kirjailija. Hän on ollut mukana monissa kansainvälisissä teatterijärjestöissä, ohjannut näytelmiä ja toiminut kouluttajana (mm. Teatterikorkeakoulussa) ympäri maailmaa. hän on kirjoittanut viisi kirjaa Näyttelijä - auteur (1988, käsittelee Stanislavskin teatteriteoriaa),  Optimisti (2005), Klovni (2007), Miekkatanssi (2012) ja Poliisin pojat (2015) Nyt käsiteltävä kirja Optimisti on tositapahtumiin pohjautuva.

Aluksi voisin kirjoittaa omia ja ystävieni todellisia kokemuksia työttömyydestä Suomessa. Alle 30 vuoden ikäinen nuori poika ei löytänyt töitä. Perhetaustalta pojan isä oli pitkäaikaistyötön alkoholisti, äiti pitkäaikaistytötön masennuksesta eläkkeellä oleva äiti. Koulussa poika oli koulukiusattu. Koulutustausta oli jäänyt vähän keskeneräiseksi. Muutenkin elämä potki päähän. Elämä muuttui melko passiiviseksi. Kaveri masentui ja meni lääkäriin. Lääkäri totesi vakavan masennuksen ja kirjoitti B-lausunnon eläkettä varten. Paperit lähetettiin Kelaan, jossa sanottiin, että käsittely voi kestää vähän aikaa. Puoleen vuoteen ei kuulunut mitään eikä ollut minkäänlaisia tuloja, joilla elää. Sossuunkin oli vaikea mennä. Lopulta otettiin yhteyttä Kelaan, josta sanottiin, että kyllä B-lausunto on tullut, mutta eläkettä ei ole haettu. Kukaan ei ollut sanonut pojalle, että B-lausunnon lisäksi pitää vielä hakeakin eläkettä. MIKSI IHMEESSÄ KUKAAN EI OLLUT NEUVONUT HAKEMAAN ELÄKETTÄ? Kelasta ilmoitettiin, että takautuvasti voidaan maksaa vain kolme kuukautta. Lisäksi veroja joutuu maksamaan 60 prosenttia eläkkeestä. Tässä herääkin kysymys; tutkimusten mukaan Suomessa jää paljon kaikenlaisia korvauksia saamatta, koska niitä ei osata hakea. Miksi järjestelmämme on semmoinen, että korvauksiin oikeuttavat ihmiset eivät automaattisesti saa korvauksia? Tässäkin tapauksessa jo pelkkä lääkärin toimittama B-lausunto olisi voinut riittää eläkkeen saamiseen. Toimintamenetelmä vaikuttaa tahalliselta.

Toinen tositapaus. Yli 30-vuotias naishenkilö opiskeli Helsingin yliopistossa. Opiskelut eivät tahtoneet sujua, joten nainen päätti hakea työelämään. Hän ilmoitti yliopistoon keskeyttävänsä opinnot ja meni työvoimatoimistoon ilmoittautumaan työnhakijaksi. Työvoimatoimiston virkailija sanoi, että heidän papereidensa mukaan nainen on opiskelija, joten hän ei saa mitään työttömyyskorvauksia. Vaikka nainen kuinka selosti, että hän on lopettanut opiskelut ja hakee nyt töitä se ei auttanut. Mitään tuloja hän ei saanut kahdeksaan kuukauteen. Hän masentui tuona aikana ja meni psykiatriselle lääkärille, joka kirjoitti B-lausunnon. Siitä lähtien nainen on ollut sairaseläkkeellä. Selvitysteni mukaan työvoimavirkailija oli väärässä. Opinnot voi lopettaa minä päivämääränä tahansa ja ryhtyä työttömäksi työnhakijaksi. Tällöin on myös oikeus saada työttömyyskorvausta. Tällaiset sadistiset virkailijat tulevat paitsi yksilölle myös yhteiskunnalle todella kalliiksi.

Oma kokemukseni työttömyysajalta. Olin hakenut työvoimapoliittiseen koulutukseen, koska pidän opiskelusta ja minusta on aina parempi, että tekee edes jotain, kuin on tekemättä mitään. Koulutus vastasi täydellisesti edellistä työtaustaani ulkomaankaupassa. Eräänä tiistaina minulle soitettiin kouluttajan puolesta ja ilmoitettiin, että minut on hyväksytty koulutukseen. Voisinko aloittaa jo heti ensi maanantaina? Torstaina minuun  otettiin yhteyttä työvoimatoimistosta ja sanottiin, että en saakaan mennä koulutukseen. Mitään selityksiä ei annettu. Seuraavana päivänä tuli kielteinen päätös paperilla käteen, jossa oli mm. kirjoitettu: "Tähän päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla. Laki julkisesta työvoimapalvelusta (1295/2002) 13 6 §". Täsmälleen samoin tapahtui vuoden kuluttua uudestaan. Minusta lause "ei saa hakea muutosta valittamalla" on oikeustajuani loukkaava ja demokratian vastainen. Jos tuntee, että jokin asia on tehty väärin ja sinua on kohdeltu väärin pitäisi oikeusvaltiossa aina voida valittaa asiasta. Törmäsin lauseeseen hyvin usein asioidessani työvoimatoimistossa.

Sikäli asia on oleellinen, että ollessani muissa työvoimakoulutuksissa törmäsin hyvin usein ihmisiin, jotka eivät missään nimessä olisi halunneet mennä kyseisiin koulutuksiin, mutta työvoimavirkailijat pakottivat karenssien uhalla heidät ottamaan vastaan sitä koulutusta. Tämä tapahtui hyvin usein. Sellaisia, jotka olisivat halunneet koulutusta eivät sitä saaneet kun taas sellaisia, jotka eivät halunneet kyseistä koulutusta pakotettiin niihin. Tämä tuntuu selvältä järjettömältä sadismilta. Usein koulutukset olivat pelkkää roskaa, mutta minusta oli aina parempi opiskella kuin istua kotona tekemättä mitään. Useinhan "koulutukset" siihen aikaan olivat pelkkää bisnestä eli siis rahastusta. Työnsaannin kanssa niillä ei ollut mitään merkitystä. Kaikkihan sen tiesivät.

Erääseen ns. työnhakukurssiin kuului työharjoittelua kolme viikkoa. Pääsin kyseisen kurssin järjestäjän järjestämään harjoitteluun. Ensimmäisen viikon harjoitteluuni kuului pöytien ja tuolien kantamista kellarista ja niiden pesemistä pesuaineella ja vedellä. Kun valitin, että tämä ei kuulu mitenkään työnkuvaani minut siirrettiin kellariin kolme kerrosta maan alle ja minulle annettiin 2 x 3 metrin kokoinen kellarikoppero, jossa ei ollut yhtään ikkunaa. Sinne oli järjestetty työpöytä, tuoli, pöytälamppu ja hyllykkö. Tuli lähinnä tunne vankilasellistä. Ketään ihmisiä en nähnyt koko päivän aikana. Tehtävänäni oli tyhjentää vanhojen käytöstä poistettujen tietokoneiden muisteja, jotta ne voitiin myydä henkilökunnalle halvalla. Valitin tästäkin, jolloin vihdoinkin pääsin maanpinnalle, mutta koulustani tai työkokemustani vastaavaa työtä sieltä en koskaan saanut. Tämä oli selvää ilmaisen työvoiman hyväksikäyttöä. Olin samaan aikaan päässyt toiselle ammattitaitoani läheisemmälle kurssille. Työvoimatoimistossa pidettiin kuitenkin harjoittelua tärkeämpänä vaihtoehtona. Harjoittelujakson päätyttyä minulle ilmoitettiin, että koska olin ollut poissa kolme viikkoa tuolta toiselta kurssilta en voinut aloittaa sitä. Näin toimii työvoimatoimisto.

Siivoojaa aina tarvitaan. Päätin ottaa työpaikan siivoojana määräajaksi yhdeksi vuodeksi. Tosin palkkani siivoojana oli alle puolet työttömyyskorvauksestani. Päätin kuitenkin ottaa paikan. Esimieheni ilmoitti, ettei hänellä vielä koskaan ollut siivoojana niin korkeasti koulutettua henkilöä. Noihin aikoihin tuli laki, että työttömyyskorvaus aleni 20 prosenttia joka työjakson jälkeen, jos palkka on alhaisempi kuin edellinen palkka. Näin kävi minullakin. Siivoojan työn päätyttyä työttömyyskorvaukseni aleni 20 prosenttia. Kannatti siis ottaa töitä vastaan. Onneksi pääsin jatko-opiskelijaksi Helsingin yliopistoon.

Paljon huonommin meni monella muulla. Yli 50 vuoden ikäinen mieshenkilö joutui työttömäksi. Kaikista ponnisteluista huolimatta hän ei saanut töitä mistään. Hän rupesi juomaan. Kunto meni niin huonoksi, että mies joutui lääkäriin. Tämä totesi syvän masennuksen ja antoi lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Malmin psykiatrisella poliklinikalla lääkäri määräsi mielialalääkkeitä. Mies pyysi psykoterapiaa. Vastaus oli, että tuon ikäisille ei kustanneta psykoterapiaa. Mielialalääkkeet eivät auttaneet. Niitä vaihdettiin loputtomasti, miehen laskelman mukaan kokeiltiin ainakin 14 eri mielialalääkettä. Mikään ei auttanut. Koko tämän ajan hän pyysi päästä psykoterapiaan. Kolmen vuoden ja lukemattomien eri lääkäreiden jälkeen, joista yksikään ei suostunut hakemaan miehelle psykoterapiaa hänelle ilmoitettiin, että hoito lopetetaan. Täytyy priorisoida. Resurssit eivät riitä kaikkeen. Nuoremmille on järjestettävä tilaa. Mies kirjoitettiin ulos vaikka masennus jatkui.

Seurauksena mies yritti itsemurhaa, mutta epäonnistui. Hän joutui Auroran psykiatriselle osastolle. Sieltä hänet passitettiin jossain vaiheessa takaisin Malmille, jossa jatkui sama hyödytön loputon hoitomuoto parisen vuotta. Mies oli kuitenkin kerännyt rahaa vähistä sairauseläkekorvauksistaan. Hän meni yksityiselle psykiatrille psykoterapiaan omalla kustannuksellaan. Se tuli kalliiksi. Tapaamisia oli useita kertoja viikossa mutta hoito osoittautui  tehokkaaksi. Vähän yli puolessa vuodessa mies parani kokonaan masennuksestaan.

Tämä osoittaa Suomessa vallitsevaa ikärasismia myös terveyshuollossa. Kaikenlainen priorisoiminen, ikään perustuva hoitomuotojen valitseminen on epädemokraattista ja epäeettistä. Myös iäkkäämmille ihmisille on määrättävä hoitoa ja oikea hoitomuoto, esim. psykoterapiaa, jos sille on tarve. Tapaus tuli kalliiksi paitsi potilaalle itselleen myös Suomen yhteiskunnalle. Jos potilas olisi heti saanut psykoterapiaa olisi säästetty monilta kustannuksilta ja ennen kaikkea potilaan kärsimyksiltä. WHO on tutkimuksissaan ilmoittanut Suomen olevan maailman kolmanneksi epätasa-arvoisin maa maailmassa terveydenhuollossa.

Omien työttömyyskokemusteni jälkeen on tullut lisää erilaisia metodeja nöyryyttää työttömiä. En tunne kaikkia nykyisiä menetelmiä ja lakeja, koska en ole enää työtön. Työttömyyteni jälkeen on tullut runsaasti lisää menetelmiä, joista osa näyttää olevan selvää ilmaista orjatyötä. Ei etsitä työtä vaan orjia, joita työnantajat käyttävät hyväkseen. Tätä vastaan on mielestäni taisteltava. Yksi keino on tuolloin sabotoida työtä, tehdä se mahdollisimman huonosti tai pilata se. Tällöin työnantajien on pakko ryhtyä maksamaan työstä täyttä palkkaa, jotta saadaan työ tehdyksi.

Rantalan kirjassa päähenkilö joutuu työttömäksi ja loputtoman kafkamaisen byrokratian riepottelemaksi taistelijaksi, joka ei kuitenkaan koskaan menetä toivoaan. Alkoholin takia hän joutuu sairaalaan, mutta on edelleen optimisti. Kaikki eivät ole optimisteja. Todellisessa elämässä työttömyys ja toimeentulo on usein loputonta taistelua byrokratian hampaissa. Kirjassa sanotaan: "Koomiselta tuntui se, kuinka nopea meidän järjestelmämme on perimään rahaa ja kuinka hidas sitä maksamaan". Eräs tuntemani henkilö lähetti aina  "paskapaperia" Kelaan. Kun hän saa kielteisen päätöksen Kelasta hän kerää kadulta koiran paskaa, pistää sen kirjekuoreen ja lähettää Kelaan. Tai sitten hän kerää omat käytetyt vessapaperinsa kirjekuoreen ja lähettää "paskapostia" Kelaan. Mielestäni kannatettavaa vastavuoroista toimintaa! Jos saa "paskapaperia" on oikeus myös lähettää sitä.

Kokemusteni mukaan työvoimatoimistojen virkailijoiksi valitaan vain sadisteja. Heidän pääasiallinen toimintansa ei ole hakea sinulle töitä. Heidän pääasiallinen toimintansa on siivota tilastoja, järjestää ihmisiä työvoiman ulkopuolelle, löytää niitä porsaanreikiä, jotta sinulle ei tarvitsisi maksaa korvauksia. Hän on asiantuntia alallaan. Sinä työttömänä olet pelkkä ummikko. Et tunne lakeja eikä sinulla ole kokemuksia, keinoja eikä oikeuksia vastustaa virkailijaa. Virkailija voi helposti määrätä syyllä millä tahansa sinut karenssiin tai luokitella esimerkiksi yrittäjäksi tai keksiä jokin muu syy, jotta ei tarvitse maksaa työttömyyskorvauksia. En tunne yhtään tapausta, että työvoimatoimiston virkailija olisi löytänyt kenellekään töitä. Tunnen lukemattomia tapauksia, joille on määrätty karenssia tai estetty korvaukset. Ja sinulla ei ole oikeutta valittaa.

Työttömänä ollessani suunnittelimme kavereiden kanssa lautapeliä, jossa sinä pelaajana joudut työttömänä työnhakijana viranomaisten riepoteltavaksi etsiessäsi töitä. Se, joka ensimmäisenä saisi pelissä töitä olisi voittaja. Jos joudut "hullujenhuoneelle" tai sairaseläkkeelle tai sinut luokitellaan esim. yrittäjäksi vaikka et sitä olekaan olet hävinnyt pelin. Peli olisi täynnä työvoimaviranomaisten, Kelan tai sossun järjestämiä ansoja, joissa sinulta evättäisiin milloin minkin syyn takia saamasta korvausta, joudut erilasiin karensseihin tai muihin yllättäviin ansoihin.

Rantalan kirja päättyy siihen, että kirjan optimisti makaa kenties kuolinvuoteellaan. Hän ei voi juuri liikahtaakaan enää. Kirjan loppu "Suurin  haaveeni on puoli litraa keltaista Jaffaa. On minulla toinenkin haave. Haluaisin kuulla jotain muuta kuin sairaalan hälyä. Musiikkia kelvollisella äänentoistolla. En häpeä tunnustaa, että olen aina pitänyt J. Karjalaisen jollotuksista. Lempiraitani on "Mä olen mies, mä olen mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään..." Olenko edelleen optimisti? Siihen kysymykseen minun on pakko vaatia itseltäni vastaus. Ja jos olen, johtuuko se siitä, että sieluni on teflonia eikä mikään pysty siihen? Silmän reunaa kirvelee vähän. Pystyn hieraisemaan oikealla kädellä, jos varon letkuja. Silmänurkkaan kertyy herkästi nestettä. En luovuta. Vastaan kysymykseen. Sen olen itselleni velkaa. Olen optimisti. Tiedän sen siitä, että muussa tapauksessa olisin jo juonut itseni hengiltä."