Kirkasotsainen mies

LUIN TALVELLA KAKSI

kirjaa, jotka olivat tavallaan aivan vastakohtaisia, mutta kuitenkin ne täydensivät toinen toisiaan. Kokemus oli aika mielenkiintoinen, koska luin ne yhtä aikaa. Olen harrastanut tätä aika usein ihan mielenkiintoisen kokemuksen takia, tutkimalla vastakkaisia näkemyksiä ja kenties ristiriitaisia tai antagonistisia mielipiteitä. Ensimmäinen kirja käsittelee jatkosotaa ja sen alkua aivan jalkamiehen silmin. Toinen käsittelee jatkosotaa ja sen loppua ihan Suomen huipulta.

Ensimmäinen kirja oli Vilho Kankareen Mennään kun käsketään! Nuorten miesten jatkosota. Kirja on päiväkirjamainen Vilhon Kankareen muistelma teos. Heti tulee mieleen Väinö Linnan Tuntematon sotilas tai enemmänkin sen sensuroimaton alkuperäisversio Sotaromaani, joka on kirjoitettu kuitenkin paljon myöhemmin. Kankare menee paljon pitemmälle ja syvemmälle teoksessaan kuin Väinö Linna.  Teos on varsin realistinen. Sekä suomalaisten, että venäläisten sotarikoksia kuvaillaan yhtälailla. Sodanjohdon haihattelut Suur-Suomesta saavat rankkaa arvostelua. Tavalliset sotilaat eivät Suur-Suomi ajatuksesta piittaa. Sotaherrojen edessä kyllä pokkuroidaan, mutta takana ollaan aivan toista mieltä. Tavallisen sotilaan suurin haave on päästä kotiin. Tai päästä edes lomalle. Tai saada edes naista. Nämä kolme on koko ajan mielessä. Parasta, mitä sodassa voi tehdä on nukkuminen. Kirjailija yritti julkaista teoksen jo 1947, mutta ei ole ihme, että se kiellettiin. Muutamia otteita kirjasta:

- No, älkää moralisoiko. Sota on sotaa. Eik Kansainliitossa ol joskus tehty simmonenki sopimus et sota on rikollist? Ja kuitenkin nyt käyrää sotaa täyttä meteli.

- Perkelettäkö me näillä teemme! Minä olen monta kertaa sanonut, että vankeja ei saa ottaa!

Sotapoliisieversti tempaisi parabellumin kotelostaan.

- Tulkaa heti alas sieltä tai minä ammun!

 - Koitas ampua! Takaisin varmasti saat! uhkaavat rohkeimmat vastaan. Joillakin on konepistoolit selässä viinasammion reunallakin. Ilman asetta ei ollut lupa kaupungilla liikkuakaan.

- Heittäkää ne pullot maahan! käski luutnantti.

 - En perkele heitä, kunek kerra suurel vaival olen saanu! päätti mies hammasta purren ja lähti juoksemaan pakoon. Syntyi lyhyt takaa-ajo. Luutnantti saavutti miehen rakennuksen takana. Täällä, liikojen sivullisten näkemättä, kehittyi heti reipas lyöminen.

Pian jälleen mies on mörkki kuin padan kylki ja toivoo vain: loppuis sota.

 - Kyl tänne viäl joskus kattoma vois tulla.

- Älä puhu tommosia. Ei piänest maksutaka. Mitä kattomist tääl on? Ei ainaka Ahvenjärvel. Suota ja korpee...

 - Tulis vaan joulu, et saisi verta juara ja ruumiitten päällä tannsii! Tämä oli Oksanen.

- ONPAS TÄÄLLÄ reippaita kuolinilmoituksia lehdessä. Kuulkaas tätäkin: joku lääkintäkapteeni kuoli raa an vihollispartion ryöstömurhan uhrina. Suremaan jäivät vaimo, lapset, sukulaiset ja ystävät.

- Hä-hä-hä! Tosiaan! Mutta mitäpä surusta pökerryksissä oleva vaimo osaisi ajatella, että asiallisempi ilmoitus olisi ollut vaikka: kuoli vihollispartion tulessa

 - Yks kerta oike asialline kuolinilmoitus oli Hesas: surkea on köyhän kohtalo! Se huvitti, kunnei sensuurika sitä ollu huamannu.

- TYHMÄN PÄÄN takia saa koko ruumis kärsiä.

 - Mitäs hyysäät niin tyhmää päätä.

 - Samanlainen sinulla on. On se kirottua, että täällä korvessa täytyy olla. Kyllä se humalikas äijä siellä junassa oli oikeassa, joka sanoi, että sankarit ovat kuolleet, viisaat kotirintamalla, hullut rintamalla.

 - Olet saanut huonoja vaikutteita lomallasi.

 - Ehkä. Parempi kai olisi, ettei meikäläisiä ollenkaan päästetä Suomessa käymään.

 - Hm. Sankarit kuolleet, hullut rintamalla! Tosiaan, nero saa olla jos täältä pois aikoo päästä. Ei siinä tyhmällä lantulla menesty.

 - Sankarit kuolleet. Niin. Kaikkihan ovat sankareita kuoltuaan. Niille suitsutetaan, sikäli mikäli sitäkin. Erään pitäjän pappi ja kunnanvaltuuston pomomiehiä kävi kerran vierailulla linjoilla. Pappi kertoi terveisinä, että kyllä seurakunta sentään on muistanut asemiehiään: on ostettu joen takaa pari hehtaaria uutta sankarihautausmaata kunnian kentillä kaatuneita varten. Juu. Kunhan vaan veivin heitämme, niin sankareita olemme. Vaikka olisi pesuvatiin hukkunut, tai itse ampunut napin otsaansa. Ja vaikka ollut maailman suurin pelkuri. Joku runoilija on sanonut:

                      - Miks suitsutat kuolleelle noin innoin,

                      Jos eläis, et sois sitä millään hinnoin,

                     

                     

                                                                                       

Toinen kirja oli Juhani Suomen Mannerheim viimeinen kortti? Yleensä kaikki tämän kirjan asiat olivat minulle jo ennestään tuttuja, koska olen lukenut niin monta elämänkertaa Mannerheimista. Tuttua oli entisen Suomen ulkoministerin ja Sanoma Oy:n toimitusjohtajan Eljas Erkon vihamielinen suhtautuminen Mannerheimiin ja heidän molemminpuolinen antipatiansa, mutta uutta oli Erkon lausuma Mannerheimista "oli täysi ryssä, eikä hän koskaan siitä taudista parantunutkaan". Myös Risto Ryti suhtautui Erkkoon vähintäänkin vihamielisesti ja joutui Rytin kontrolloimattoman raivonpurkauksen kohteeksi. Myös Paasikivi koki Erkkoa kohtaan antipatiaa ja piti talvisotaa Erkon syynä. Paasikivi kutsuikin talvisotaa varsin oikeutetusti Erkon sodaksi.

Mutta se mihin minä monta kertaa olen näissä kirjoissa törmännyt - myös tässäkin on se, että jo tammikuussa 1943 Suomen ylin sotilasjohto oli varsin selvillä, että Saksa häviää sodan. Näin myös Mannerheim ja päämajan tiedustelupäällikkö Aladar Paasonen tiesivät, että Suomi Saksan liittolaisena on myös menettänyt pelin. Myös Neuvostoliiton Tukholman suurlähettiläs Aleksandra Kollontai näytti vihreää valoa, mutta siihen ei tosissaan tartuttu. Miksi Suomen ylin sotilasjohto ei tosissaan tarttunut asiaan? Suomen hallitus oli kyllä täysin pihalla asioista ja Suomen koko kansa en tiennyt mitään todellisesta tilanteesta. Mutta olisi pitänyt tehdä jotakin, tai edes yrittää. Jos Suomen hallitus oli pihalla asioista olisi pitänyt tarttua kurkusta ja sanoa, että nyt on peli pelattu, on aika lopettaa haihattelut!

Varmaan olisi jouduttu kahnaukseen Saksan kanssa, mutta niinhän jouduttiin myöhemminkin. Suomi oli tuolloin laajimmillaan idässä ja neuvottelumahdollisuudet itse asiassa paremmat, kuin sitten syksyllä 1944. Sen puolentoista vuoden aikana, mikä tässä menetettiin kuoli yli 50 000 suomalaista nuorta miestä ja mielestäni aika turhaan. Muuten, kaikkien aikojen suurimmaksi Suomalaiseksi henkilöksi on aina äänestetty aito venäläinen upseeri marsalkka Mannerheim.